Minulla ei ole omia lapsia. Paitsi yksi, yli nelikymppinen, hiukan ylipainoinen, kuorsaava ja kaljaa kittaava köriläs. Elämä sujuu omalla painollaan. Kesälomapäivien kaksikymmentäneljä yhteistä tuntia saattavat kärjistää asioita. Aistit terävöityvät ja ajatukset kirkastuvat.

- Missäs maito on, mies ihmettelee selkä jääkaapin ovelle päin. Mulkaisen kahvikuppini takaa ja mutristan kulmakarvojani jääkaapin suuntaan. Mies kurottaa kättään kaapille, ottaa purkin ja yrittää paiskata oven mielenosoituksellisesti kiinni. Ei onnistu. Ovi sulkeutuu pehmeästi sihisten.

-Missäs minun sortsit on? Mies huutaa lähtiessään aamiaspöydästä. Astiat jäävät siihen paikkaan mihin ne sattuivat jäämään. Sortsit ovat mytyssä makuuhuoneen nurkassa, samassa paikassa mihin se ne kaljapäissään on yöllä heittänyt. Minäkin olen lomalla, antaa olla.

Sortsit on jalassa, voidaan lähteä kauppaan. Kesäpukeutumiseen kuuluu kaljamahan esittely ja ruskettaminen, sisällä ja autossa. - Onko meillä maitoa, mies huutaa hädissään. Toistan aamuisen ilmeeni, mutristan kulmiani ja mulkaisen jääkaapille päin. Mies kävelee katsomaan ja toteaa aamuisen purkin löytyvän kaapista. Ihme juttu. Mies menee istumaan autoon. Sammutan kahvinkeittimen, otan tyhjät pullot ja lehtikeräyspussin kaapista. Kiikutan ne jo käyvään autoon. Kaupan pihalla mies huomaa jättäneensä kukkaron kotiin.

Mökillä kaikki on paljon hankalampaa. On niin paljon tavaroita, joista ei voi tietää minne ne on piilotettu. Mies hikoilee kannettuaan kauppakassit autosta. Suihkusta kuuluu epätoivoinen huuto. - Otitko mitään pesuaineita mukaan? Pullot ovat hyllyllä hiukan hänen silmiensä alapuolella.
- Onko tämä shampoota missä lukee shampoo?

Käännyn välillä selälleni rantakalliolla. Aaltojen liplatus tuudittaa unta kohti. Miehelle menee saippuaa silmiin. Se huutaa apua.